Kuka kolkuttaa?

Nokian kirkon ovi, jonka yläpuolella on
Nikolai I:n vaakuna sekä vuosiluku 1837.
Tuona vuonna kirkko saavutti harjakorkeutensa.

    Joh. 1:18

   Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika,

   joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on    

   opettanut meidät tuntemaan hänet.

   Ilm. 3: 20

   Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun

   ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me

   aterioimme yhdessä, minä ja hän.

Kukaan ei ole koskaan nähnyt Jumalaa, mutta moni on kohdannut hänet: myrskyä seuraavan tuulen hiljaisuudessa, palavassa pensaassa, enkelin tuomissa lupauksissa ja, niin, Kristuksessa. Ehkä sinäkin olet kohdannut Jumalan Raamatussa, rukouksessa tai unessa. Ehkä lähimmäisen itkussa tai naurussa. Ehkä jossain ihan muualla.

Tunsitko silloin Jumalasi? Tervehditkö, hymyilitkö, pelkäsitkö? Mistä Jumalan tunnistaa?

- Rakkaudesta, arvelen.

Jumala tahtoo tulla kohdatuksi, tulla tutuksi. Jumala kolkuttaa ovellesi. Kerran. Toisen. Kolkuttaa, kolkuttaa. Niin kauan kuin on suljettuja ovia, Jumala kolkuttaa.

Miltä näyttää Herra taivaiden?

Onkohan hän pitkäpartainen?

Loiko hän kaiken sanallaan?

Miks suostui ristinkuolemaan?

Kukkamekkoja ja resupekkoja

- kaikki yhtä rakkaita.
Miljoonissa kasvoissa
Kuningas näkee kuvansa.
Taivahan lintuja ja mönkijöitä maan
- kaikkia hoitaa ominaan.
Kun hän tulee ja sun oveen kolkuttaa,
nousetko oven avaamaan?

Kukin tavallaan

Painokuva Jeesuksesta kahden naisen seurassa on vuodelta 1893.
Sen on tehnyt Franz Hanfstaengl,
ja se on ollut esillä Siuron kirkossa.
Nykyisin kuva löytyy kirkkomuseosta.

Luuk. 10: 38 – 42

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”

 

Miltä näyttää kunnon kristitty?

Onko herttainen ja hillitty?

Tekeekö työnsä ajallaan?

Päättääkö päivät polvillaan?

 

 Kukkamekkoja ja resupekkoja

- saman Isän lapsia.

Miljoonissa muodoissa

voi tänään olla rohkea.

Enkelin siipiä ja orjantappuraa

- kumartaa samaa Jumalaa.

Joku kuuntelee ja toinen touhuaa,

palvelee Herraa tavallaan.

Jumalan lupaus

Nokian kirkon alakertaan avattiin monitoimitilat 1970-luvulla. Tilan kattoa koristaa sateenkaari,
joka muistuttaa Jumalan liitosta Nooan - ja kaiken elollisen - kanssa.

      1. Moos. 9: 12 - 15

 Jumala sanoi vielä: ”Tämä on merkkinä liitosta, jonka minä teen teidän sekä kaikkien maan päällä elävien olentojen kanssa kaikkiin tuleviin sukupolviin asti: minä asetan kaareni pilviin, ja se on oleva merkkinä minun ja maan välisestä liitosta. Kun annan pilvien nousta taivaalle ja sateenkaari näkyy pilvissä, muistan liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaiken elollisen kanssa: vedet eivät enää koskaan paisu tuhotulvaksi hukuttamaan kaikkea elävää.”

Raamattu on täynnä Jumalan lupauksia lapsilleen. Jumala lupaa suojella, auttaa ja kuunnella. Hän lupaa rakastaa ja pitää huolta. Jumalan lupaukset ovat suuria, mutta niin ovat hänen tekonsakin. Jumalan lupaukset ovat ikuisia niin kuin on Jumala itse.

Oletko sinä nähnyt sateenkaaren? Oletko silloin muistanut Jumalaasi? Olet tai et, sateenkaaren nähdessään Jumala muistaa sinut ja sinulle antamansa lupauksen. Sateenkaari, jonka sinä näet, on yhtä todellinen kuin se, jonka Nooa aikanaan näki. Niin myös Jumalan lupaus on sinun kohdallasi yhtä tosi kuin se oli Nooalle. Eikä vain tämä yksi lupaus, vaan kaikki lupaukset, jotka Jumala Raamatussa antaa, ovat elävän Jumalan todellisia lupauksia jokaiselle, joka uskoo.

Sateenkaaren tie

Sateenkaaren kaunis tie

maasta ylös pilviin vie.

Kirjon värit ihanat

hiljaa meille kertovat:

Sydämestään rakastaa

taivaan Isä maailmaa.

(Jaakko Haavio)

Siemenestä



Tämän messinkisen kynttiläkruunun on 1800-luvun
alkupuolella valmistanut turkulainen Johannes Wikström.
Se on ollut käytössäTottijärven kirkossa.
 

Luuk. 8: 4 - 8

Kun paikalle tuli paljon väkeä ja kaikista kaupungeista virtasi ihmisiä Jeesuksen luo, hän esitti heille vertauksen: "Mies lähti kylvämään siementä. Kun hän kylvi, osa siemenestä putosi tien laitaan. Siinä jyvät tallautuivat, ja taivaan linnut söivät ne.  Osa putosi kalliolle ja lähti kasvuun, mutta oraat kuivettuivat, koska eivät saaneet maasta kosteutta.  Osa putosi keskelle ohdakkeita, ja kun oras kasvoi, kasvoivat ohdakkeetkin ja tukahduttivat sen.  Mutta osa putosi hyvään maahan, kasvoi ja tuotti satakertaisen sadon."

Tässä evankeliumitekstissä Jeesus esittää vertauksen miehestä, joka lähti kylvämään siementä. Siemeniä putosi monenlaiselle maaperälle. Jeesus selittää, että erilaiset maaperät tarkoittavat erilaisia ihmisiä. Jumala on siis kylvänyt siemenensä meihin, meidän sydämiimme. Se tarkoittaa sitä, että sinunkin sisälläsi kasvaa jotain jumalallista.

Sinun valintasi on, annatko Jumalan siemenen, Hänen sanansa, kasvaa sisälläsi. Oletko hyvä maa, jossa siemen saa tuottaa satoa, vai annatko Jumalan kauneuden ja hyvyyden tukahtua elämäsi ohdakkeisiin – murheeseen, katkeruuteen, itsekeskeisyyteen?

Itse olen miettinyt, että Jumalan siemen voi kasvaa hyvää hedelmää ikään kuin kahteen suuntaan. Sisäänpäin kasvaminen on omaa juurtumista Jumalaan ja evankeliumiin, turvallista kääriytymistä kaikkivaltiaan lohduttavaan läsnäoloon. Se on sitä, kun lepäämme rukouksessa ja annamme Jumalan sanan ravita meitä. Se on sitä, kun ehtoollisella polvistumme Jumalan juhlapöytään ja hengitämme itsemme täyteen Jumalan armoa. Se on sitä, kun kohtaamme lähimmäisemme herkästi ja avoimesti ja voimme tuntea: noissa kasvoissa Kristus hymyilee minulle.

Niin ihanaa kuin olisikin jäädä kellumaan siihen rauhaan, jonka Jumala meille antaa, on Jumala kuitenkin tarkoittanut, että hänen kylvämänsä siemen kasvaisi myös toiseen suuntaan: ulospäin. Maailmalla on valtava rakkauden nälkä. Jokainen etsii ja tarvitsee tarkoitusta ja toivoa. Voisitko sinä olla se, joka vastaa heidän kaipaukseensa? Voisitko sinä kylvää heihin edes rippusen toivoa, rakastaa heitä pienen siemenen verran?

Virrestä 186

Ken meiltä voisi viedä
pois sanan kalleimman?
Se kutsuu, näyttää tietä
luo pyhän Jumalan.
Sen, Herra, keskellämme
suo kantaa hedelmää,
niin että elämämme
sen valoon aina jää.

Vapaana sanan loistaa
suo, Herra, ääriin maan.
Yön raskaan, synkän poistaa
se kirkkaudellaan.
Oi, jospa ihmismielet
sen valon saisivat
ja Herraa kaikki kielet
jo tunnustaisivat!

Valossa

Hei kaikki!

Vuosi on vierähtänyt ja tiekirkko taas avannut ovensa. Koska minulla on tänäkin kesänä ilo olla rakkaan kirkkoni oppaana, jatkan tietenkin myös blogikirjoittelua. Toivon, että viihdyt tekstieni äärellä, ehkä oivallat jotakin tai intoudut vaikkapa poikkeamaan kirkossa minua katsomassa! Nokian kirkon ovet ovat tänä kesänä auki arkisin klo 11 - 17 elokuun puoleen väliin asti. Tervetuloa!

Tänä kesänä tiekirkoista pyydettiin kirjoittamaan jonkinlaisia tarinoita. Oma kirjoitukseni oli tunnelmoiva sunnuntaikokemus, jonka tarkoitus oli myös kevyesti esitellä kirkkoa ja sen ympäristöä. Ajattelin, että sillä tekstillä olisi hyvä avata myös uusi blogikauteni, joten tässä se tulee (pikkuisen muokattuna versiona):



Valossa
Sunnuntaiaamu, lintujen laulu, kevätauringon lämpö harteilla. Kuljen Viikin harjun laella kohti kirkkoa puiden varjossa, myötätuulessa. Tiedän, että Jeesus on minua vastassa.

Rapatun kirkon keltaiseksi maalattu puutorni näkyy kauas. Sen nähdessään tietää aina olevansa lähellä kotia. Sen suojassa suuri kello kutsuu ihmisiä kirkkoon. Minutkin. Tänäänkin.

Matkallani kuljen hautausmaan lävitse. Vanhimmat haudat ovat melkein kahdensadan vuoden takaa. Pieni pala nousee kurkkuun, ei niinkään surusta vaan kunnioituksesta. Täällä lepäävät vieretysten suurten aatelissukujen herrat ja rouvat, sankarivainajat sekä minun tavalliset, rakkaat isoisovanhempani.

Perillä kuljetan katsettani maasta kirkon kylkiä pitkin kaikkein korkeimpana kurkottelevaan ristiin asti. Näen, miten iloisesti Vihnusjärvi kimaltelee kirkon takana. Tässä maisemassa Jumalan luomiskauneus ja ihmiskäden taidokas rakennusjälki yhdistyvät erottamattomaksi kokonaisuudeksi. Seisahdan hetkeksi katselemaan, hengittelemään.

Raotan kirkon raskasta ulko-ovea ja pujahdan sisään. Kirkkosalin ovella minut toivotetaan hymyillen tervetulleeksi. Otan virsikirjan ja istuudun kirkon etuosaan. Pehmustettu penkki tuntuu mukavalta kävelymatkan jälkeen. Kurkistan kelloa: vielä viisi minuuttia messun alkuun.

Unohdun hetkeksi tuijottelemaan kirkon sinistä kattokupolia. Se on suuri ja kaunis, muistuttaa tähtitaivasta. Katseeni siirtyy katosta alttarille. Ihastelen suntion tekemää kukka-asetelmaa ja seurailen leikkisästi lepattavaa kynttilän liekkiä.

Kohotan katseeni alttaritauluun. Siinä Jeesus on ristillä ihmisten ympäröimänä. Mietin, mitä hahmojen mielessä tuolloin liikkui. Mitä ajatteli ristin juureen vaipunut nainen, mitä kuolevaa miestä tuijottava sotilas, mitä toisiin risteihin naulatut rikolliset? Entä mitä mietti Jeesus itse? Maalauksessa Jeesus näyttää niin kauniilta, melkein levolliselta, ja taivainen kirkkaus saa hänen valkean ihonsa hehkumaan.

Mieleeni nousee alakerran kirkkomuseossa esillä oleva karkeasti puusta veistetty ja ronskisti veriseksi maalattu krusifiksi, joka joskus on ollut Suoniemen kirkon alttariseinällä. Sama tilanne näyttää siinä niin erilaiselta, niin brutaalilta. Olen onnellinen siitä, että minä saan tänään katsella tuota kaunista Jeesusta. Hän voitti omat kipunsa ja on tänään täällä hoitamassa minun kipujani. Hän iloitsee kanssani Jumalan ylitsevuotavasta, voittamattomasta rakkaudesta.

Havahdun ajatuksistani, kun urut alkavat soida. Avaan virsikirjan ja selvitän kurkkuani. Seurakunnan mukana alan laulaa: "Pilvimuurista valo välähtää." Tässä istuessani minä tunnen sen valon hiipivän kasvoilleni ja sydämeeni. Rukoilen hiljaa, että se valo lämmittäisi myös muita tähän kirkkoon, minun kotikirkkooni, astuvia. Ehkä minun rukoukseni saa jonain päivänä toteutua sinussa.

 

Iankaikkinen rakkaus

Kesä alkaa olla lopuillaan, tiekirkko sulkee ovensa ja blogi hiljenee. Tähän kirjoitukseen olen vielä poiminut kolme taideteosta kirkkomme kauniilta alttarilta. Ne saavat muistuttaa meitä siitä, että Jumala itse maksoi kalleimman hinnan, jotta me saisimme elää ja rakastaa ikuisesti. Meidän Jumalamme on elävä ja väkevä, edes kuolema ei voi erottaa meitä Hänen rakkaudestaan.

Raamattu sanoo: ” Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.”  ( 1. Joh. 4: 9 – 12 )

Nokian kirkon alttaritaulu, joka kuvaa Jeesusta ristillä.

Taulu on vuodelta 1907, ja sen on maalannut Felix Frang.

Sun ristis luo johtaa tänään askeleeni.
Käsin sidotuin kaipaan vapauteen.
Eessäs pieneks kasvaa saan, tuntea uudestaan
jälleen rakkautes parantaa.

Miks vaikeaa on tulla eteen puisen ristin?
Kai se todistaa: epäonnistunut oon.
En voi sanoa enempää. Elämäni käsiis jää.
Tyhjänä ei osaa rakastaa.

Sun jälkesi johtakoon mun askeleeni.
Alla ristin varjon painan alas pään.
Sydämen syviin rämeisiin, kokemuksiin kipeisiin
valosi vielä loistakoon.

Herra johda, vaikka mun tieni kulkis minne.
Johda silloinkin, kun en jaksa yrittää.
Silloin, kun mä heikko oon, johdatukses jatkukoon.
Koko elämän sun käsiisi jätän.

( Bass’N Helen: Taisteluni )



V. R. Rautalinin kuparireliefi vuodelta 1937. Teos kuvaa naisia ja enkeliä tyhjällä haudalla pääsiäisaamuna. Kuvan alla on teksti: ”Ei hän ole tässä, hän nousi ylös. ”

    

Rukous

Rakas Jumala,

ole minulle rakas ja pidä minut rakkaanasi

että minä alati muistaisin,

miten rakkauteen sisältyy kipu ja kärsimys

ja kuolema

ja totuuden epäily ja haudan tyhjyys,

niin kuin ne sisältyvät pääsiäiseen.

 

Anna että ne toteutuisivat minussa

niin kuin sinä tahdot

ja niin kuin pääsiäinen toteutuu keväässä,

elämä kuolemassa ja kuolema elämässä.

 

 Anna että Kristuksen hauta olisi minulle tyhjä

niin kuin pääsiäisen luonto on tyhjä

ja lupausta täynnä

hänelle joka näkee ja uskoo.

 

 Anna että uskoisin ja lujasti luottaisin

Sinuun,

näkymättömään

ja pitkään pääsiäiseen.

 ( Jukka Kemppinen: Pääsiäisrukous. Kotien rukouskirja. Lasten Keskus Oy. 1991 )   

                           

Lennart Segerstrålen lasimaalaus

”Kuoleman kukistaja” vuodelta 1937.

”Älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, iäti elävä. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.” ( Ilm. 1: 17 – 18 )



Ajasta iankaikkiseen





Tottijärven vanhassa kirkossa 1600-luvulla käytössä ollut tiima- eli tuntilasi.



 

1700-luvulla Pirkkalan vanhaan kirkkoon hankittu tiimalasi,

joka myöhemmin siirrettiin Nokian kirkkoon.



Tiimalasin käytännöllinen tehtävä kirkossa oli mitata saarnan pituutta. Lisäksi valuvan hiekan oli tarkoitus muistuttaa yleisestä ajan kulumisesta ja elämän lyhyydestä.

Aika kuluu arvaamatta,

valuu tyhjiin huomaamatta.

Temppelimme sortuu,

katse asettuu.

Huuto hiipuu hiljaisuuteen,

elon ilta aamuun uuteen,

ja maailmassa kaikkein suurin

tulee vastaan hymyhuulin.

Aika kuluu arvaamatta,

valuu tyhjiin huomaamatta.

Silmäkulma kostuu,

taivas maahan kurottuu.

"Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä. Opeta minua ymmärtämään, kuinka katoavainen minä olen! Vain kourallisen päiviä sinä annoit minulle, elämäni on sinun silmissäsi kuin ohikiitävä hetki. Vain tuulenhenkäys ovat ihmiset, kaikki tyynni."

(Ps. 39: 5 - 6)