perjantai 26. joulukuuta 2014

Tapaninpäivän saarna Nokian kirkossa 26.12.2014

Hei kaikki!

Kesästä on jo puoli vuotta vierähtänyt, ja tämän ajan olen viettänyt Helsingissä opiskellen teologiaa. Nyt olen palannut Nokialle joulun viettoon ja ilokseni sain kutsun saarnaamaan tapaninpäivän messuun. Muuten kaikki sujui hyvin, mutta valitettavasti puheeni kuului vähän huonosti, joten päätin pyynnöstä vielä julkaista tekstin luettavaksenne. Toivottavasti saarna voi tällä tavalla tavoittaa jonkun sellaisenkin, joka ei kirkossa ollut.

Päivän tekstejä en kopioi tähän, koska päivityksestäni muutenkin tulee pitkähkö, mutta mikäli mielitte niitä lukea, löydätte ne esimerkiksi tästä osoitteesta: http://evl.fi/Evkirja.nsf/ppFI?OpenPage&id=0010#IIIvsk1 (kolmas vuosikerta).

Siunaavin terveisin,
Sini



Tänään on 2. joulupäivä, tapaninpäivä, marttyyrien muistopäivä. Pyhän tekstit kääntävät katseemme seimenlapsen suloisista kasvoista tuskanirvistykseen Stefanoksen ja muiden vainottujen kasvoilla. Kauhukuvat vyöryvät kohti hurjalla voimalla, voimalla, johon piparintuoksu ja kynttilöiden tuike eivät ainakaan minua ole lainkaan valmistaneet. Miksi jouluilo katkeaa tällä tavalla varoittamatta? Miksi me vietämme tapaninpäivää?

Jo silloin kun Kristus syntyi maailmaan, hän jakoi ihmiset kahteen ryhmään: paimenet ja tietäjät tulivat seimen äärelle kumartamaan vastasyntynyttä Vapahtajaa, mutta Herodes halusi päästä hänestä eroon ja määräsikin kaikki Betlehemin seudun alle kaksivuotiaat poikalapset surmattaviksi. Samalla tavalla on myös Jeesuksen sanoma ja usko häneen herättänyt puolustajansa ja vastustajansa kaikissa sukupolvissa ja johtanut molemminpuoliseen vihoitteluun ja vainoamiseen, mistä päivän tekstitkin osaltaan todistavat.

Valitettavasti halveksunta ja hirmuteot eivät ole jääneet vain Raamatun kertomuksiksi tai historian kaukaisiksi kaiuiksi; väkivalta on tavallista, pelko jatkuvaa ja tuska todellista yhä tänäkin päivänä monissa maailman maissa. Vainottujen asiaa ajava Stefanus-Lähetys ry toteaakin nettisivuillaan (marttyyrienaani.fi), että noin joka viides minuutti yksi kristitty kuolee uskonsa takia. Se tarkoittaa sitä, että tämän saarnan aikana kuolee 2 kristittyä, tämän messun aikana 12 ja kun tämä päivä päättyy, on meidän joulunpyhiemme aikana 864 kristittyä kuollut marttyyrinä. Enää ei liene tarvetta kysyä, miksi me vietämme tapaninpäivää.

Stefanus-Lähetyksen sivuilta poimin myös kaksi uutisesimerkkiä tämän joulukuun ajalta. Ensimmäinen niistä oli julkaistu joulukuun 4. päivänä. Uutisessa kerrottiin nigerialaisen Boko Haram -terroristiryhmän hyökkäyksestä Attagarin kristittyjen jumalanpalvelukseen. Erityisesti uutinen keskittyi 3-vuotiaaseen Hassaniin, jonka terroristit ottivat kiinni ja jonka lasten Raamatun he riistivät väkisin ja heittivät nuotioon. Hassan yritti kepin avulla pelastaa Raamattunsa, mutta yksi terroristeista iski häntä kiväärin perällä päähän, työnsi hänet tuleen, tallasi hänen päälleen, kirosi häntä ja jätti sinne.

Toinen uutinen sijoittui Intiaan ja oli julkaistu joulukuun 18. päivänä. Siellä pastori Bhim Nayak oli muutaman seurakuntalaisen kanssa kiertänyt kristittyjen perheiden luona muun muassa laulamassa joululauluja, kun joukko äärihinduja piiritti heidät ja syytti heitä pakkokäännyttämisestä. Sitten he pahoinpitelivät pastorin ja neljä muuta seurakuntalaista sairaalakuntoon.

Tämä on se todellisuus, jossa moni kristitty elää ja viettää joulua.

Suomessa joulua pidetään yleisesti perheen yhteisenä juhlana, mutta helposti me unohdamme tai ummistamme silmämme siltä, että iso osa Jumalan perheestä ei vielä voi yhtyä jouluiloon meidän kanssamme. Tapaninpäivä kutsuu meitä rukoilemaan vainottujen veljiemme ja sisariemme puolesta, jotta jonakin päivänä joulurauha voitaisiin julistaa koko maailmalle.

Kun tutkin päivän evankeliumia, minua aluksi vähän suututti se, ettei Jeesus päättänyt olla lähettämättä profeettoja ja viisaita miehiä juutalaisten luo, vaikka tiesi että heille tulee käymään huonosti. Minkä ihmeen takia hyvä ja oikeudenmukainen Jumala lähettäisi palvelijansa suoraan suden suuhun?

Ehkä vastaus piilee vanhassa sanonnassa, jonka mukaan marttyyrien veri on kirkkomme siemen. Ei Jeesus huvikseen lähetä ketään kuolemaan. Marttyyrien tehtävä on herättää meissä uskoa ja taistelutahtoa. He ovat esikuvia, jotka uskollisuudessaan evankeliumille osoittavat myös sen suuruuden. Vahvempaa todistusta ei yksikään ihminen voi evankeliumin puolesta antaa kuin oman henkensä.

Jeesus ei myöskään lähetä ketään kuolemaan yksinään. Hän itse antaa todistajilleen rohkeutta ja kestävyyttä jatkaa loppuun saakka. Päivän toinen lukukappale puhui Stefanoksesta, ensimmäisestä kristitystä marttyyrista. Mikään ei anna ymmärtää, että hän olisi pelännyt tai surrut kohtaloaan. Hänen kerrotaan olleen Pyhää Henkeä täynnä, nähneen Jumalan kirkkauden ja Jeesuksen hänen oikealla puolellaan ja rukoilleen vielä silloinkin, kun kivet jo murjoivat hänen ruumistaan. Stefanos uskoi, että Jumala kuuli ja odotti häntä kotiin.

Yhtä paljon kuin vainottujen, tapaninpäivä kutsuu meitä rukoilemaan kaikkien vainoajien puolesta. Jeesus syntyi koko maailman Vapahtajaksi, myös niiden, jotka vielä eivät häntä tunne. Puhuessaan juutalaisille fariseuksille ja lainopettajille päivän evankeliumissa Jeesus vyöryttää heidän niskoilleen mielettömän syyllisyyden taakan. Hän sanoo, että he tulevat syyllisiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu. Siltikään Jeesus ei lopullisesti hylkää heitä omaan pahuuteensa. Vaikka Jeesus kertoo jo useasti tulleensa juutalaisten torjumaksi ja vaikka hän tietää, että he vastakin tulevat tekemään kamalia asioita hänen lähettiläilleen, hän sittenkin odottaa ja lupaa, että vielä he saavat hänet nähdä, mutta vasta sitten kun sanovat: ”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!”

Minulle näissä sanoissa kaikuu toivo siitä, että paatuneinkin pahantekijä voi löytää Kristuksen, mutta millä tavalla – sitä Jeesus ei kerro. Minä arvelen, että siinä on meidän paikkamme, meidän rukoustemme paikka. Jeesuksen käsky kuuluu: ”Rakastakaa vihamiehiänne.” Eikä rakkauttaan kai sen suuremmin voi ihmiselle osoittaa kuin rukoilemalla hänen puolestaan ja jättämällä hänet kaikkivaltiaan Jumalan käsiin, Jumalan, joka itse on Rakkaus.

Jälleen Stefanos näyttää meille erinomaista esimerkkiä. Kuollessaan vastustajiensa käsiin syytettynä Mooseksen ja Jumalan herjaamisesta hänen viimeiset sanansa olivat: ”Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!” Vaikka Stefanos tapettiin rumalla ja epäreilulla tavalla, viimeisillä voimillaan hän tahtoi antaa anteeksi.

Myös Paavali kehottaa Roomalaiskirjeessään: ”Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko.” Ja Paavali varmasti tietää, mistä puhuu, olihan hän itsekin vainonnut Kristuksen seurakuntaa ennen kuin sai kutsun evankeliumin ja elävän Jumalan puolelle. Paavalin aikana vainot olivat yhtä todellisia kuin ne ovat tänään, mutta niin voi myös Jumalan vallankumouksellinen rakkaus olla yhtä totta tämän päivän vainoajille kuin se oli Paavalille.


Tapaninpäivä ei siis ole mikään synkistelyn ja surkuttelemisen päivä. Se ei myöskään ole syyllistämisen tai sormella osoittelemisen päivä. Tapaninpäivä on aktiivisen rakkauden päivä, joka muistaa sekä sorrettuja että sortajia. Kuolemaa kaihtamatta se julistaa kuolematonta evankeliumia ja suuntaa kaiken voimansa kohti koko maailman yhteistä joulujuhlaa, jouluiloa ja joulurauhaa niin, että jonakin päivänä koko Jumalan perhe saa yhdessä ylistää Vapahtajaansa. Sinä päivänä ei enää ole pelkoa tai kuolemaa, sinä päivänä jokainen saa tunnustaa: minä uskon elävään Jumalaan.

perjantai 15. elokuuta 2014

Mitä vielä jäi sanomatta...

Rakas lukijani!

Haikeus täyttää mieleni, kun tätä kirjoitusta pohdiskelen. Kesä on jälleen päättymäisillään, kirkon ovet sulkeutuvat ja blogini hiljenee. Olen myös aloittamassa uuden vaiheen elämässäni enkä tiedä, palaanko enää tälle paikalle blogia kirjoittamaan. Olen joka tapauksessa äärettömän kiitollinen näistä kahdesta kesästä, joiden aikana olen saanut jakaa ajatuksiani kanssasi. Rukoukseni on, että olen kirjoitusteni kautta onnistunut väläyttämään sinulle edes hitusen sitä Jumalan rakkautta, jonka niin voimakkaana tunnen sydämessäni. Toivon myös, että voisit ehkä joskus palata blogini pariin. Tämän kirjoituksen yhteyteen kokoan joitakin tekstejä, rukouksia ja lauluja, joiden kautta voit ehkä joskus lähestyä Jumalaa, jos omat sanat tuntuvat pakenevan kielen päältä. Minä kiitän sinusta ja rukoilen siunausta elämääsi. Kiitos, että blogini kautta sain kulkea kanssasi kappaleen matkastasi.

Hymyin ja halauksin
Sini

------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kun kaipaat rauhaa ja hiljaisuutta

Kuuntelen.
Läpi hiljaisuuden äänen kuulen.
Kuuntelen vaieten.
Kuuntelen.
Läpi hiljaisuuden laulun uuden
toivoen, rukoillen.

Mieli rauhoita,
minut virvoita,
minua lohduta.
Olen uupunut,
selkä taipunut,
minua vahvista.

Kuuntelen.
Läpi hiljaisuuden äänen kuulen.
Kuuntelen vaieten.
Kuuntelen.
Läpi hiljaisuuden laulun uuden
toivoen, rukoillen.

(Ilkka Kalliokoski)

Jumala katsoo sinua juuri sellaisena kuin olet. Hän kutsuu sinua nimeltä. Hän näkee sinut ja ymmärtää sinua juuri sellaisena, jollaiseksi hän sinut loi. Hän tietää, mitä sisälläsi liikkuu: tunteesi ja ajatuksesi, toiveesi ja pettymyksesi, vahvuutesi ja heikkoutesi. Hän kulkee kanssasi unelmissasi ja koettelemuksissasi ja ottaa osaa pelkoihisi ja muistoihisi. Hän näkee kasvosi juonteista, kantavatko ne naurua vai kyyneleitä. Hän katsoo hellästi käsiäsi ja kasvojasi, hän kuulee äänesi ja sydämesi lyönnit. Kukaan ei rakasta sinua niin kuin hän.

Rukous:
Jumalani,
auta minua tulemaan luoksesi avoimena rakkaudellesi, rauhoittumaan edessäsi ja eheytymään sinun hellässä hoidossasi. Tämän hetken minä haluan viettää sinun kanssasi, Isä. Minä kaipaan turvaa epävarmuuden keskellä ja tilaa hengittää, kun erilaiset odotukset painostavat minua monesta suunnasta ja kiire tuntuu olevan kaikki mitä minulle jää käteen. Anna sylisi olla minun pakopaikkani ja ota vastaan kiitokseni.

Käännän katseen pois
kiireestä maailman ja
hiljaa kuuntelen.
Oot läsnä, tiedän sen.

Ihmeellisen rauhan mä saan.
Peset kiireen kokonaan.
Jää kaikki turha pois.
Oot läsnä, tiedän sen.

Uudeksi teet, mun sydän laulaa.
Sun rakkaudessas aina tahdon olla.
Kun tässä oon, en tahdo pois.
Rohkeutta saan, kun rauhas ympäröi mua.
Jeesus, oot läsnä, tiedän sen.

(Livia Havupalo, Dan Weeks, Minna Saarimaa)

------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kun mieli tai omatunto on levoton

Virsi 207
Arkana nyt olen tullut
itseäni tutkimaan.
Kaipuu nousee sydämestä
 parempaan ja puhtaampaan.
Kun en itse selvää saa,
mikä mieltä ahdistaa,
Jeesus, saanhan olla tässä
hiljaisuutta pyytämässä.

Herra Jeesus, itseäni
vaikken oikein tunnekaan,
auta nytkin rohkeasti
sinuun yksin katsomaan.
Tunnet mielialani,
huoleni ja toiveeni.
Tiedät aiheet ahdistukseen.
Auta lepoon, luottamukseen.

Anna lohdutuken sana,
anna synnit anteeksi.
Armotyösi hoivaan sulje
ystäväni, perheeni.
Viikon töihin, kiireisiin
käythän rinnalleni niin,
että saisin omanasi
olla, Jeesus, hoidossasi.

Hiljaisuutta, Jeesus, kaipaan,
läsnäoloasi vain.
Siitä virtaa arkihuoliin
aamurauhaa sunnuntain.
Minut täytä toivolla,
etta voisin iloita.
Kiitos, että kaikkeen vaivaan
nyt jo yltää voima taivaan.

Jumalalla on valta tutkia sydämemme, ja se on varma, ettei kristitynkään sisimmässä aina ole sen puhtaampia ja kauniimpia ajatuksia kuin muillakaan. Meillä on kuitenkin puolellamme Jumalan ehdoton rakkaus. Max Lucadon sanoin: "Kristitystä ei tee kristittyä täydellisyys, vaan anteeksiantamus."

Herra, saavumme synkiltä teiltä
käsin tyhjin ja tahraantunein.
Ethän armoa piilota meiltä,
äänin huokamme vaientunein.

Sinä näet ja kuulet ja tiedät,
kuinka kaipaamme armahtajaa.
Rakkaudessasi virheemme siedät,
suuret syntimme voit unohtaa.

Emme mitään voi eteesi tuoda,
on vain sydämet sokeutuneet.
Sinä tahdot ne uudeksi luoda,
ihmeet sanallas todeksi teet.

Sinä näet ja kuulet ja tiedät...

Ja nyt katseesi lempeän alle,
kaikkein kurjinkin astua saa.
Annat voimasi voimattomalle,
hiljaa rohkaiset vapisevaa.

Sinä näet ja kuulet ja tiedät...

Jeesus, Herramme ja Kuninkaamme,
olet elämä, totuus ja tie.
Nimessäsi näin rukoilla saamme,
meidät varjoista vapauteen vie.

Sinä näet ja kuulet ja tiedät...

(Jarkko Maukonen)

Jes. 50: 10
"Joka kulkee syvällä pimeydessä ilman valoa, luottakoon Herran nimeen ja turvautukoon Jumalaan."

Jes. 44: 22
" Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi kuin pilven, sinun syntisi kuin pilviverhon. Palaa minun luokseni, minä olen lunastanut sinut vapaaksi."

Myötätuntoasi ja rakkauttasi kaipaan,
vuodata armosi.
Anteeksiantoasi ja hyvyyttäsi kaipaan,
oot toivo kansojen.

Heikkouteni tiedät ja kaiken vajavuuden.
Mut valtaa uudestaan.
Tahdon elää sille, joka ikuisesti kestää,
nyt sulle antaudun.

Herra, hän voi vuoret siirtää,
pelastajani hän on, auttajani hän on.
Ikuinen pelastuksen tuoja,
hän kukisti kuoleman, kukisti kuoleman.

(San. Ben Fielding & Reuben Morgan, suom. Petrus Ahonen & Joona Väisänen)

------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kun olet tuen tarpeessa

Kukaan toinen ei jaksaisi kantaa
minun kuormaani uuvuttavaa.
Kukaan toinen ei ymmärtäää voisi
sitä, mitä en sanoiksi saa.

Sinä, Jeesus, sen yksin tiedät.
Sinä kiirehdit auttamaan.
Sinun siunaavan kätesi alla
olen turvassa kokonaan.

Kukaan toinen ei kuule, kun itken
kaikki murheeni paljastaen.
Kukaan toinen ei kuuntele yössä
ääntä hiljaisen rukouksen.

Sinä, Jeesus, sen yksin kuulet.
Sinä kiirehdit auttamaan.
Sinun siunaavan kätesi alla
olen turvassa kokonaan.

Kukaan toinen ei varjojen maahan
valon tuikkua voi sytyttää.
Kukaan toinen ei toivoa anna,
eikä onnea tuo kestävää.

Sinä, Jeesus, sen yksin annat.
Sinä kiirehdit auttamaan.
Sinun siunaavan kätesi alla
olen turvassa kokonaan.

(Anna-Mari Kaskinen)

Rukous:
Taivaallinen Isä,
minä kiitän sinua siitä, ettei ole niin pientä asiaa, ettet tahtoisi sitä kuulla,
ei niin pientä ääntä, että se jäisi korviltasi huomaamatta,
en niin pientä ihmistä, että hän jäisi ymmärrystäsi ja rakkauttasi vaille.
Anna anteeksi se, että väliin turhaudumme, kun asiat eivät suju niin kuin haluaisimme.
Opeta meitä näkemään, että on parempi, jos sinun tahtosi tapahtuu maan päällä
kuin jos meidän tahtomme tapahtuisi taivaassa.
Kiitos, Jumalani, että sinä kuulet, ymmärrät ja toimit niin kuin parhaaksi näet.
Vakuuta meidät joka päivä siunaavasta läsnäolostasi, sillä vain siihen me lopulta voimme turvata.

Virsi 513
Jeesus, sinä huomaat
meistä jokaisen.
Epäilevät tuomaat
tunnet parhaiten.
Ei aina usko kestä.
Herra, rukoilen:
Uupumasta estä,
yksin jaksa en.

Jeesus, sinä tiedät
kaikki harhatiet.
Silti meitä siedät,
varjelet ja viet.
Ei oma voima riitä
oikein elämään.
Usko alkaa siitä,
käsiisi kun jään.

Kulje vierelläni,
suuri Jumala.
Tyhjä sisimpäni
kaipaa sinua.
Vain Vapahtajan suojaan
annan itseni.
Katson uskon luojaan
uupuessani.

Etsijänä pysyn,
kuuntelemaan jään.
Aina suuntaa kysyn,
tiedän matkan pään.
Saan armoon luottaa yhä,
keskeneräinen.
Kiitos, Herra pyhä,
iankaikkinen.

(Anna-Mari Kaskinen)

------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tästä eteenpäin

Mitä siinä kutsussa sanottiin,
kutsuttiinko siinäkin kahleisiin?
Niin kuin niissä muissa, puhkiluetuissa,
joita hymy huulilla kaupattiin.

Saitko kutsun haastavaan tehtävään,
tiukemmalle ruuveja kiertämään?
Kutsun tositoimiin, valkeuden voimiin,
jotka eivät säästele itseään?

Ei, vaan Jumalan lasten vapauteen,
ilolla katsomaan elämää silmiin ja luottamaan
armolliseen Jumalaan,
armolliseen Jumalaan.

Muistatko, kun vuoksesi juhlittiin
tullessasi taas kotimaisemiin?
Isä juoksi vastaan vain ja ainoastaan,
koska ikävöi sydäntäsi niin.

Kaikki oli valmista silloin jo,
ota hieman rennompi asento.
Katso ristinpuuta, et voi tehdä muuta.
Siinä on se siunattu sovinto.

Astu Jumalan lasten vapauteen,
ilolla katsomaan elämää silmiin ja luottamaan
armolliseen Jumalaan,
armolliseen Jumalaan.

(Jarkko Maukonen)

Aamulla nousta sain,
mä laulan kiitostain.
Elämä kuljettaa,
Jumala johdattaa.

Elämän sanoilla
johda ja opasta.
Rakkauden valoa
matkalle lahjoita.

Enkelin siipien suojaan,
luottamaan rakkauden tuojaan.
Häneltä toivon me saamme,
yhdessä riemumme jaamme.

(Ilkka Kalliokoski)

Kuinka kertoa voin salaisuuden,
joka kaikessa vaikuttaa?
Kuinka vangita voin ikuisuuden,
kun en hetkeä kiinni saa?
Silti yritän vieläkin
sanoin haurain ja kaipaavin.
Siunatkoon, varjelkoon
rakas Herramme sinua.
Siunatkoon, varjelkoon
ikiaikojen Jumala.

Kuinka rakkauden selvittäisin,
kun se maailmaa syleilee?
Vaikka sanoja vaille nyt jäisin,
meri pauhaten huokailee.
Luomakuntasi karkeloi,
ikihonkien laulu soi.
Siunatkoon, varjelkoon
rakas Herramme sinua.
Siunatkoon, varjelkoon
ikiaikojen Jumala.

Kuinka kertoisin vanhasta tiestä,
jota kulkivat isätkin?
Kuinka kuvata voin ristin miestä,
Hänen nimensä lausuisin?
Siinä nimessä aukaistiin
portit tuonelan taivaisiin.
Siunatkoon, varjelkoon
rakas Herramme sinua.
Siunatkoon, varjelkoon
ikiaikojen Jumala.

( Anna-Mari Kaskinen)

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Et kuollut turhaan


Tämä puinen krusifiksi on ollut Suoniemen kirkon
alttaritaulun paikalla vuoteen 1903 asti. Krusifiksi
on tehty 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa.


























 
Tämä krusifiksi on varmasti yksi niistä kirkkomuseon esineistä, joita en tule unohtamaan. Se on niin karu ja kaunistelematon, että se tuo Kristuksen kärsimyksen lähelle aivan eri tasolla kuin useimmat muut - esteettisesti paljon miellyttävämmät - alttaritaideteokset.
Totuus kuitenkin on, ettei Jeesuksen kuolema ollut kaunis. Se oli kohtuuttoman kipeä ja inhottava. Se oli ruma ja epäreilu.
Mutta turha se ei ollut: "Jumala ei ole tarkoittanut, että saisimme osaksemme vihan vaan että pelastuisimme Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa. Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan, olimmepa valveilla tai kuoleman unessa."
(1. Tess. 5: 9 - 10)
 
Samasta aiheesta puhuu myös The Rainin kappale Sotilas:
 
"Totta tosiaan
Iskin naulat Jumalaan
Muistathan minut
Älä muista virheitäni
 
Tätä kuolemaa
En koskaan voi unohtaa
Syyttömän murhaan
Sen veri kirjoittaa
Tätä kuolemaa
En koskaan voi unohtaa
Et kuollut turhaan
Sä maksoit mut vapaaksi"
 
Lopuksi lainaan vielä pari minua puhuttelevaa pätkää Max Lucadon kirjasta Jumalan lupauksia:
 
"Koskaan ennen ei saastaisuus ollut päässyt niin lähelle pyhyyttä kuin Golgatalla. Koskaan ennen maailman hyvyys ei ollut siinä määrin nivoutunut pahuuteen kuin ristillä. Koskaan ennen oikea ei ollut kuroutunut niin kiinteästi väärään kuin silloin, kun Jeesus roikkui taivaan ja maan välillä. Jumala ristillä. Ihmisyys pahimmillaan. Jumaluus parhaimmillaan."
 
"Katso anteeksiantamukseen, jota välittyy noista ojennetuista käsivarsista, ja rohkaistu... Koskaan nuo käsivarret eivät ole olleet siinä määrin ojennettuina kuin roomalaisella ristillä. Toinen käsivarsi ojennettuna historiaan, toinen kurottamassa tulevaisuuteen. Anteeksiantamuksen halaus tarjolla jokaiselle, joka on tuleva."
 
 
 

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Laulakaa Herralle!


Kirkkomuseossa on virsikirjoja kolmelta vuosisadalta.

 
 
Efesolaiskirjeen luvusta 5:
Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja,
soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle ja kiittäkää aina
ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen
Kristuksen nimessä.
 
Psalmista 68:
Laulakaa Jumalalle, soittakaa hänen nimensä kunniaksi, ylistäkää häntä,
joka kiitää pilvivaunuillaan. Herra on hänen nimensä, iloitkaa hänen edessään!
 



Nokian kirkon nykyiset urut on tehty Kangasalan urkutehtaalla
1970-luvulla. Niissä on 32 äänikertaa.



Virittäkää soitto, tuokaa rummut,
torvet soikoon pauhaten.
Nyt on tullut aika viettää juhlaa,
nyt on aika kiitoksen.

Kohottakaa huuto Korkeimmalle,
kunniaksi Kuninkaan.
Soikoon uusi laulu Jumalalle
halki taivaan, halki maan.

(Pekka Simojoki)
 

Nokian kirkon seinällä on näytteillä myös
vanhoja urkupillejä.
 
 
Olet musiikki minussa,
sulosointu sielussani,
olet pasuunan pauhu,
tauko.
Olet kaiku.
Täytät tilan täydellisesti,
lopullisesti,
ja me värähtelemme yhdessä
taivaallisilla taajuuksilla
Sinun kunniaksesi.
 
 


Musiikki puhuu kaikilla kielillä niin kuin Jumala puhuu kaikilla kielillä.
Musiikki innostaa, musiikki lohduttaa, musiikki koskettaa, musiikki ravistaa.
Musiikki ymmärtää ja yhdistää.
Siinä mielessä
musiikki on jumalallista.


Virrestä 196. San. Johan Ludvig Runeberg 1857. Suom.
Rauhansäveliä 1894, Alpo Noponen 1904, uud. Niilo Rauhala 1984.

Jeesus, Herrani,
ei ole vertaistasi.
Elämäni saan ylistää
rakkautesi ihmeitä.
 
Lohtuni, turvani,
voimani ja linnani,
suo, että saan vain sinua
lakkaamatta palvoa.
 
Laulakaa Herralle, huutakaa maa:
Kuninkaalle voima ja kunnia.
Riemuitsee vuoretkin ja kumartaa
äänesi kuullessaan.
 
Ilosta laulan, kun tekosi nään.
Rakastan, iäti jään kiittämään.
Lupaustasi en voi verrata mihinkään.
 
(Darlene Zschech)


torstai 31. heinäkuuta 2014

Vika perspektiivissä

Kuvittelepa, että hyttynen pistää sinua nilkkaan. Pistos kutiaa vietävästi. Päivän lehteä lukiessa, tv:tä katsoessa, nukkumaan mennessä... Yrität kaikin keinoin olla raapimatta ja keskittyä johonkin muuhun, mutta tuo viheliäinen pistos ei vain suostu jättämään sinua rauhaan. Huomaatko silloin, että tuo pistos on mitättömän pieni piste kehollasi, että mistään muualta ei kutita, että kokonaisuudessaan tunnet olosi varsin hyväksi ja terveeksi?

Kun jokin asia on mielestämme vinossa, helposti "zoomaamme" siihen niin, ettei muulle jää tilaa. Minulle kävi niin tämän messukasukan kanssa:

Yksityiskohta Nokian kirkossa käytössä olleesta samettisesta
messukasukasta, joka on valmistettu Turussa vuonna 1839.

Minusta ajatus papista siunaamassa seurakuntaa pääkallo helmassaan tuntui jollakin tavalla kovin irvokkaalta ja epämiellyttävältä. Kirkossa käydessäni kaipaan paljon ennemmin vakuutusta anteeksiannosta, rauhasta ja rakkaudesta kuin muistutusta alati vaanivasta kuolemasta.

Keskittyessäni tähän yksityiskohtaan tulin kuitenkin sivuuttaneeksi kokonaisuuden - ja samalla pääasian. Minä sivuutin ristin.



Nyt minä näen paremmin, kokonaisemmin. Kuolema on, mutta meidän toivomme on kuolemassa, ristinkuolemassa. Kuolemasta ei tarvitse ahdistua. Kirkossa voi rauhassa kuvata kuolemaa, koska sillä ei ole mitään valtaa. Mittasuhteet on nähtävä oikein: pieni kuolema, suuri risti. Risti, joka on pääasia.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Enkeleitä

Pirkkalan vanhan kirkon hopeisen ehtoolliskalkin jalka.
Kalkki on peräisin vuodelta 1788.

Enkeleitä onko heitä
päällä tämän maan?
Kunpa meitä eksyneitä
mä yhden ees saattamaan saan.

(Anne Mattila)




 Vaik' näe en, silti tiedän sen:

Nokian kirkon kattokruunu.
Kuin lintuemo pienokaistaan varjellen
mua koskettaa voi siipi enkelin.
Sen suojaan, syliin löytää pieninkin.

Vaik' näe en, silti tiedän sen:
On kosketus tuo siiven herkkä, lämpöinen.
Se kuljettaa saa tiellä vaarojen
ja kotiin ohjaa meistä jokaisen.

(Jukka Salminen)



Kirkon saarnastuolin portaiden kaiteessa on
V. R. Rautalinin kuparinen enkelireliefi
vuodelta 1937.
Aamulla se istui meidän autoon,
kun mentiin lumisateeseen,
iltapäivän potki palloon,
nauroi viimaan, pakkaseen.
Pieni alku vaahteran yössä kuuta kurkottaa,
ja kuva enkelin me tehtiin hankeen hohtavaan.

Vaikka aikuiseksi muuttuu
palasensa halliten,
silti yksi aina puuttuu.
Yhä syliin kaivaten
pienenpienen kyyneleen
huomaamatta pyyhkäisen,
kun lapsi kertoo kirkkain silmin:

 Pihalla näin enkelin.

(Juha Tapio)





Nokian kirkon lasimaalausten luonnokset
ovat esillä kirkkomuseossa.
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,
vaan ihana enkeli kotihin vie.
Oi laps', ethän milloinkaan ottaa sä vois
sun kättäsi enkelin kädestä pois,
sun kättäsi enkelin kädestä pois.

(Immi Hellén)





Yksityiskohta Lennart Segerstrålen lasimaalauksesta Taivaan äänet.
Maalaus on vuodelta 1937.
Pieni enkeli uupunut oli,
oli uupunut aivan.
Kas, päivän pitkän myötä
se teki suojelutyötä.

Se varjeli aamusta pimeään,
ettei lapsi loukkaisi itseään.
Pieni enkeli uupunut oli,
oli uupunut aivan.

Ja kun lapsi saatiin nukkumaan,
lensi enkeli kotiin Taivaanmaan,
ja pienellä pilvenhattaralla
se virkisti itseään nukkumalla.

Kun päivänrako tuli yöhön,
se lähti taas suojelutyöhön.

(Elina Karjalainen)




Yksityiskohta painokuvasta, joka on ollut
Tottijärven kirkossa 1800- luvun alkupuolella.
Kasvata siivet selkääsi:
Sinä voit olla enkeli,
nostaa syliin jäätyneen,
lentää kesään ikuiseen.

Kasvata siivet selkääsi:
Sinä voit olla enkeli,
johtaa kotiin eksyneen,
lentää kesään ikuiseen.

(Kls.)




Enkelinä toisillemme jokainen kai olla saa,
enkelinä, joka kotiin kuljettaa ja lohduttaa.
Enkelinä toisillemme ehkä pienen hetkisen,
enkelinä kosketuksen voimme jakaa lämpöisen.

Hymy, katse, kosketus tai lämmin sana ajallaan
- apu pieninkin voi suuren riemun tuoda mukanaan.
Meille annettu on kädet, jalat, lämpö sydämen.
Antaessaan saada voi - näin lupaa kirja kirjojen.

(Jukka Salminen)



 
 
 
 
 
Rukous:

Pienet kädet yhteen liitän.
Isää taivaallista kiitän.
Jeesus, siunaa meitä.
Anna enkeleitä.

Suojaa koti, ystäväni,
kaikki tässä lähelläni.
Jeesus, siunaa meitä.
Anna enkeleitä.

Ilosi suo sydämiimme,
rakkautesi riitoihimme.
Jeesus, siunaa meitä.
Anna enkeleitä.

Kiitos päivästäni tästä,
kiitos koko elämästä.
Jeesus, siunaa meitä.
Anna enkeleitä.

(Jukka Salminen)





torstai 17. heinäkuuta 2014

Kuka kolkuttaa?

Nokian kirkon ovi, jonka yläpuolella on
Nikolai I:n vaakuna sekä vuosiluku 1837.
Tuona vuonna kirkko saavutti harjakorkeutensa.
    Joh. 1:18

   Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika,
   joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on    
   opettanut meidät tuntemaan hänet.

   Ilm. 3: 20

   Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun
   ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me
   aterioimme yhdessä, minä ja hän.





Kukaan ei ole koskaan nähnyt Jumalaa, mutta moni on kohdannut hänet: myrskyä seuraavan tuulen hiljaisuudessa, palavassa pensaassa, enkelin tuomissa lupauksissa ja, niin, Kristuksessa. Ehkä sinäkin olet kohdannut Jumalan Raamatussa, rukouksessa tai unessa. Ehkä lähimmäisen itkussa tai naurussa. Ehkä jossain ihan muualla.
Tunsitko silloin Jumalasi? Tervehditkö, hymyilitkö, pelkäsitkö? Mistä Jumalan tunnistaa?
- Rakkaudesta, arvelen.
Jumala tahtoo tulla kohdatuksi, tulla tutuksi. Jumala kolkuttaa ovellesi. Kerran. Toisen. Kolkuttaa, kolkuttaa. Niin kauan kuin on suljettuja ovia, Jumala kolkuttaa.


Miltä näyttää Herra taivaiden?
Onkohan hän pitkäpartainen?
Loiko hän kaiken sanallaan?
Miks suostui ristinkuolemaan?

Kukkamekkoja ja resupekkoja
- kaikki yhtä rakkaita.
Miljoonissa kasvoissa
Kuningas näkee kuvansa.
Taivahan lintuja ja mönkijöitä maan
- kaikkia hoitaa ominaan.
Kun hän tulee ja sun oveen kolkuttaa,
nousetko oven avaamaan?

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Kukin tavallaan

Painokuva Jeesuksesta kahden naisen seurassa on vuodelta 1893.
Sen on tehnyt Franz Hanfstaengl,
ja se on ollut esillä Siuron kirkossa.
Nykyisin kuva löytyy kirkkomuseosta.
Luuk. 10: 38 – 42

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”
 
Miltä näyttää kunnon kristitty?
Onko herttainen ja hillitty?
Tekeekö työnsä ajallaan?
Päättääkö päivät polvillaan?
 
 Kukkamekkoja ja resupekkoja
- saman Isän lapsia.
Miljoonissa muodoissa
voi tänään olla rohkea.
Enkelin siipiä ja orjantappuraa
- kumartaa samaa Jumalaa.
Joku kuuntelee ja toinen touhuaa,
palvelee Herraa tavallaan.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Jumalan lupaus

Nokian kirkon alakertaan avattiin monitoimitilat 1970-luvulla. Tilan kattoa koristaa sateenkaari,
joka muistuttaa Jumalan liitosta Nooan - ja kaiken elollisen - kanssa.

      1. Moos. 9: 12 - 15

 Jumala sanoi vielä: ”Tämä on merkkinä liitosta, jonka minä teen teidän sekä kaikkien maan päällä elävien olentojen kanssa kaikkiin tuleviin sukupolviin asti: minä asetan kaareni pilviin, ja se on oleva merkkinä minun ja maan välisestä liitosta. Kun annan pilvien nousta taivaalle ja sateenkaari näkyy pilvissä, muistan liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaiken elollisen kanssa: vedet eivät enää koskaan paisu tuhotulvaksi hukuttamaan kaikkea elävää.”

Raamattu on täynnä Jumalan lupauksia lapsilleen. Jumala lupaa suojella, auttaa ja kuunnella. Hän lupaa rakastaa ja pitää huolta. Jumalan lupaukset ovat suuria, mutta niin ovat hänen tekonsakin. Jumalan lupaukset ovat ikuisia niin kuin on Jumala itse.

Oletko sinä nähnyt sateenkaaren? Oletko silloin muistanut Jumalaasi? Olet tai et, sateenkaaren nähdessään Jumala muistaa sinut ja sinulle antamansa lupauksen. Sateenkaari, jonka sinä näet, on yhtä todellinen kuin se, jonka Nooa aikanaan näki. Niin myös Jumalan lupaus on sinun kohdallasi yhtä tosi kuin se oli Nooalle. Eikä vain tämä yksi lupaus, vaan kaikki lupaukset, jotka Jumala Raamatussa antaa, ovat elävän Jumalan todellisia lupauksia jokaiselle, joka uskoo.

Sateenkaaren tie
Sateenkaaren kaunis tie
maasta ylös pilviin vie.
Kirjon värit ihanat
hiljaa meille kertovat:
Sydämestään rakastaa
taivaan Isä maailmaa.
(Jaakko Haavio)

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Siemenestä



Tämän messinkisen kynttiläkruunun on 1800-luvun
alkupuolella valmistanut turkulainen Johannes Wikström.
Se on ollut käytössäTottijärven kirkossa.
 
Luuk. 8: 4 - 8
Kun paikalle tuli paljon väkeä ja kaikista kaupungeista virtasi ihmisiä Jeesuksen luo, hän esitti heille vertauksen: "Mies lähti kylvämään siementä. Kun hän kylvi, osa siemenestä putosi tien laitaan. Siinä jyvät tallautuivat, ja taivaan linnut söivät ne.  Osa putosi kalliolle ja lähti kasvuun, mutta oraat kuivettuivat, koska eivät saaneet maasta kosteutta.  Osa putosi keskelle ohdakkeita, ja kun oras kasvoi, kasvoivat ohdakkeetkin ja tukahduttivat sen.  Mutta osa putosi hyvään maahan, kasvoi ja tuotti satakertaisen sadon."

Tässä evankeliumitekstissä Jeesus esittää vertauksen miehestä, joka lähti kylvämään siementä. Siemeniä putosi monenlaiselle maaperälle. Jeesus selittää, että erilaiset maaperät tarkoittavat erilaisia ihmisiä. Jumala on siis kylvänyt siemenensä meihin, meidän sydämiimme. Se tarkoittaa sitä, että sinunkin sisälläsi kasvaa jotain jumalallista.

Sinun valintasi on, annatko Jumalan siemenen, Hänen sanansa, kasvaa sisälläsi. Oletko hyvä maa, jossa siemen saa tuottaa satoa, vai annatko Jumalan kauneuden ja hyvyyden tukahtua elämäsi ohdakkeisiin – murheeseen, katkeruuteen, itsekeskeisyyteen?

Itse olen miettinyt, että Jumalan siemen voi kasvaa hyvää hedelmää ikään kuin kahteen suuntaan. Sisäänpäin kasvaminen on omaa juurtumista Jumalaan ja evankeliumiin, turvallista kääriytymistä kaikkivaltiaan lohduttavaan läsnäoloon. Se on sitä, kun lepäämme rukouksessa ja annamme Jumalan sanan ravita meitä. Se on sitä, kun ehtoollisella polvistumme Jumalan juhlapöytään ja hengitämme itsemme täyteen Jumalan armoa. Se on sitä, kun kohtaamme lähimmäisemme herkästi ja avoimesti ja voimme tuntea: noissa kasvoissa Kristus hymyilee minulle.

Niin ihanaa kuin olisikin jäädä kellumaan siihen rauhaan, jonka Jumala meille antaa, on Jumala kuitenkin tarkoittanut, että hänen kylvämänsä siemen kasvaisi myös toiseen suuntaan: ulospäin. Maailmalla on valtava rakkauden nälkä. Jokainen etsii ja tarvitsee tarkoitusta ja toivoa. Voisitko sinä olla se, joka vastaa heidän kaipaukseensa? Voisitko sinä kylvää heihin edes rippusen toivoa, rakastaa heitä pienen siemenen verran?

Virrestä 186
Ken meiltä voisi viedä
pois sanan kalleimman?
Se kutsuu, näyttää tietä
luo pyhän Jumalan.
Sen, Herra, keskellämme
suo kantaa hedelmää,
niin että elämämme
sen valoon aina jää.

Vapaana sanan loistaa
suo, Herra, ääriin maan.
Yön raskaan, synkän poistaa
se kirkkaudellaan.
Oi, jospa ihmismielet
sen valon saisivat
ja Herraa kaikki kielet
jo tunnustaisivat!

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Valossa

Hei kaikki!

Vuosi on vierähtänyt ja tiekirkko taas avannut ovensa. Koska minulla on tänäkin kesänä ilo olla rakkaan kirkkoni oppaana, jatkan tietenkin myös blogikirjoittelua. Toivon, että viihdyt tekstieni äärellä, ehkä oivallat jotakin tai intoudut vaikkapa poikkeamaan kirkossa minua katsomassa! Nokian kirkon ovet ovat tänä kesänä auki arkisin klo 11 - 17 elokuun puoleen väliin asti. Tervetuloa!

Tänä kesänä tiekirkoista pyydettiin kirjoittamaan jonkinlaisia tarinoita. Oma kirjoitukseni oli tunnelmoiva sunnuntaikokemus, jonka tarkoitus oli myös kevyesti esitellä kirkkoa ja sen ympäristöä. Ajattelin, että sillä tekstillä olisi hyvä avata myös uusi blogikauteni, joten tässä se tulee (pikkuisen muokattuna versiona):


Valossa
Sunnuntaiaamu, lintujen laulu, kevätauringon lämpö harteilla. Kuljen Viikin harjun laella kohti kirkkoa puiden varjossa, myötätuulessa. Tiedän, että Jeesus on minua vastassa.

Rapatun kirkon keltaiseksi maalattu puutorni näkyy kauas. Sen nähdessään tietää aina olevansa lähellä kotia. Sen suojassa suuri kello kutsuu ihmisiä kirkkoon. Minutkin. Tänäänkin.

Matkallani kuljen hautausmaan lävitse. Vanhimmat haudat ovat melkein kahdensadan vuoden takaa. Pieni pala nousee kurkkuun, ei niinkään surusta vaan kunnioituksesta. Täällä lepäävät vieretysten suurten aatelissukujen herrat ja rouvat, sankarivainajat sekä minun tavalliset, rakkaat isoisovanhempani.

Perillä kuljetan katsettani maasta kirkon kylkiä pitkin kaikkein korkeimpana kurkottelevaan ristiin asti. Näen, miten iloisesti Vihnusjärvi kimaltelee kirkon takana. Tässä maisemassa Jumalan luomiskauneus ja ihmiskäden taidokas rakennusjälki yhdistyvät erottamattomaksi kokonaisuudeksi. Seisahdan hetkeksi katselemaan, hengittelemään.

Raotan kirkon raskasta ulko-ovea ja pujahdan sisään. Kirkkosalin ovella minut toivotetaan hymyillen tervetulleeksi. Otan virsikirjan ja istuudun kirkon etuosaan. Pehmustettu penkki tuntuu mukavalta kävelymatkan jälkeen. Kurkistan kelloa: vielä viisi minuuttia messun alkuun.

Unohdun hetkeksi tuijottelemaan kirkon sinistä kattokupolia. Se on suuri ja kaunis, muistuttaa tähtitaivasta. Katseeni siirtyy katosta alttarille. Ihastelen suntion tekemää kukka-asetelmaa ja seurailen leikkisästi lepattavaa kynttilän liekkiä.

Kohotan katseeni alttaritauluun. Siinä Jeesus on ristillä ihmisten ympäröimänä. Mietin, mitä hahmojen mielessä tuolloin liikkui. Mitä ajatteli ristin juureen vaipunut nainen, mitä kuolevaa miestä tuijottava sotilas, mitä toisiin risteihin naulatut rikolliset? Entä mitä mietti Jeesus itse? Maalauksessa Jeesus näyttää niin kauniilta, melkein levolliselta, ja taivainen kirkkaus saa hänen valkean ihonsa hehkumaan.

Mieleeni nousee alakerran kirkkomuseossa esillä oleva karkeasti puusta veistetty ja ronskisti veriseksi maalattu krusifiksi, joka joskus on ollut Suoniemen kirkon alttariseinällä. Sama tilanne näyttää siinä niin erilaiselta, niin brutaalilta. Olen onnellinen siitä, että minä saan tänään katsella tuota kaunista Jeesusta. Hän voitti omat kipunsa ja on tänään täällä hoitamassa minun kipujani. Hän iloitsee kanssani Jumalan ylitsevuotavasta, voittamattomasta rakkaudesta.

Havahdun ajatuksistani, kun urut alkavat soida. Avaan virsikirjan ja selvitän kurkkuani. Seurakunnan mukana alan laulaa: "Pilvimuurista valo välähtää." Tässä istuessani minä tunnen sen valon hiipivän kasvoilleni ja sydämeeni. Rukoilen hiljaa, että se valo lämmittäisi myös muita tähän kirkkoon, minun kotikirkkooni, astuvia. Ehkä minun rukoukseni saa jonain päivänä toteutua sinussa.