perjantai 26. joulukuuta 2014

Tapaninpäivän saarna Nokian kirkossa 26.12.2014

Hei kaikki!

Kesästä on jo puoli vuotta vierähtänyt, ja tämän ajan olen viettänyt Helsingissä opiskellen teologiaa. Nyt olen palannut Nokialle joulun viettoon ja ilokseni sain kutsun saarnaamaan tapaninpäivän messuun. Muuten kaikki sujui hyvin, mutta valitettavasti puheeni kuului vähän huonosti, joten päätin pyynnöstä vielä julkaista tekstin luettavaksenne. Toivottavasti saarna voi tällä tavalla tavoittaa jonkun sellaisenkin, joka ei kirkossa ollut.

Päivän tekstejä en kopioi tähän, koska päivityksestäni muutenkin tulee pitkähkö, mutta mikäli mielitte niitä lukea, löydätte ne esimerkiksi tästä osoitteesta: http://evl.fi/Evkirja.nsf/ppFI?OpenPage&id=0010#IIIvsk1 (kolmas vuosikerta).

Siunaavin terveisin,
Sini



Tänään on 2. joulupäivä, tapaninpäivä, marttyyrien muistopäivä. Pyhän tekstit kääntävät katseemme seimenlapsen suloisista kasvoista tuskanirvistykseen Stefanoksen ja muiden vainottujen kasvoilla. Kauhukuvat vyöryvät kohti hurjalla voimalla, voimalla, johon piparintuoksu ja kynttilöiden tuike eivät ainakaan minua ole lainkaan valmistaneet. Miksi jouluilo katkeaa tällä tavalla varoittamatta? Miksi me vietämme tapaninpäivää?

Jo silloin kun Kristus syntyi maailmaan, hän jakoi ihmiset kahteen ryhmään: paimenet ja tietäjät tulivat seimen äärelle kumartamaan vastasyntynyttä Vapahtajaa, mutta Herodes halusi päästä hänestä eroon ja määräsikin kaikki Betlehemin seudun alle kaksivuotiaat poikalapset surmattaviksi. Samalla tavalla on myös Jeesuksen sanoma ja usko häneen herättänyt puolustajansa ja vastustajansa kaikissa sukupolvissa ja johtanut molemminpuoliseen vihoitteluun ja vainoamiseen, mistä päivän tekstitkin osaltaan todistavat.

Valitettavasti halveksunta ja hirmuteot eivät ole jääneet vain Raamatun kertomuksiksi tai historian kaukaisiksi kaiuiksi; väkivalta on tavallista, pelko jatkuvaa ja tuska todellista yhä tänäkin päivänä monissa maailman maissa. Vainottujen asiaa ajava Stefanus-Lähetys ry toteaakin nettisivuillaan (marttyyrienaani.fi), että noin joka viides minuutti yksi kristitty kuolee uskonsa takia. Se tarkoittaa sitä, että tämän saarnan aikana kuolee 2 kristittyä, tämän messun aikana 12 ja kun tämä päivä päättyy, on meidän joulunpyhiemme aikana 864 kristittyä kuollut marttyyrinä. Enää ei liene tarvetta kysyä, miksi me vietämme tapaninpäivää.

Stefanus-Lähetyksen sivuilta poimin myös kaksi uutisesimerkkiä tämän joulukuun ajalta. Ensimmäinen niistä oli julkaistu joulukuun 4. päivänä. Uutisessa kerrottiin nigerialaisen Boko Haram -terroristiryhmän hyökkäyksestä Attagarin kristittyjen jumalanpalvelukseen. Erityisesti uutinen keskittyi 3-vuotiaaseen Hassaniin, jonka terroristit ottivat kiinni ja jonka lasten Raamatun he riistivät väkisin ja heittivät nuotioon. Hassan yritti kepin avulla pelastaa Raamattunsa, mutta yksi terroristeista iski häntä kiväärin perällä päähän, työnsi hänet tuleen, tallasi hänen päälleen, kirosi häntä ja jätti sinne.

Toinen uutinen sijoittui Intiaan ja oli julkaistu joulukuun 18. päivänä. Siellä pastori Bhim Nayak oli muutaman seurakuntalaisen kanssa kiertänyt kristittyjen perheiden luona muun muassa laulamassa joululauluja, kun joukko äärihinduja piiritti heidät ja syytti heitä pakkokäännyttämisestä. Sitten he pahoinpitelivät pastorin ja neljä muuta seurakuntalaista sairaalakuntoon.

Tämä on se todellisuus, jossa moni kristitty elää ja viettää joulua.

Suomessa joulua pidetään yleisesti perheen yhteisenä juhlana, mutta helposti me unohdamme tai ummistamme silmämme siltä, että iso osa Jumalan perheestä ei vielä voi yhtyä jouluiloon meidän kanssamme. Tapaninpäivä kutsuu meitä rukoilemaan vainottujen veljiemme ja sisariemme puolesta, jotta jonakin päivänä joulurauha voitaisiin julistaa koko maailmalle.

Kun tutkin päivän evankeliumia, minua aluksi vähän suututti se, ettei Jeesus päättänyt olla lähettämättä profeettoja ja viisaita miehiä juutalaisten luo, vaikka tiesi että heille tulee käymään huonosti. Minkä ihmeen takia hyvä ja oikeudenmukainen Jumala lähettäisi palvelijansa suoraan suden suuhun?

Ehkä vastaus piilee vanhassa sanonnassa, jonka mukaan marttyyrien veri on kirkkomme siemen. Ei Jeesus huvikseen lähetä ketään kuolemaan. Marttyyrien tehtävä on herättää meissä uskoa ja taistelutahtoa. He ovat esikuvia, jotka uskollisuudessaan evankeliumille osoittavat myös sen suuruuden. Vahvempaa todistusta ei yksikään ihminen voi evankeliumin puolesta antaa kuin oman henkensä.

Jeesus ei myöskään lähetä ketään kuolemaan yksinään. Hän itse antaa todistajilleen rohkeutta ja kestävyyttä jatkaa loppuun saakka. Päivän toinen lukukappale puhui Stefanoksesta, ensimmäisestä kristitystä marttyyrista. Mikään ei anna ymmärtää, että hän olisi pelännyt tai surrut kohtaloaan. Hänen kerrotaan olleen Pyhää Henkeä täynnä, nähneen Jumalan kirkkauden ja Jeesuksen hänen oikealla puolellaan ja rukoilleen vielä silloinkin, kun kivet jo murjoivat hänen ruumistaan. Stefanos uskoi, että Jumala kuuli ja odotti häntä kotiin.

Yhtä paljon kuin vainottujen, tapaninpäivä kutsuu meitä rukoilemaan kaikkien vainoajien puolesta. Jeesus syntyi koko maailman Vapahtajaksi, myös niiden, jotka vielä eivät häntä tunne. Puhuessaan juutalaisille fariseuksille ja lainopettajille päivän evankeliumissa Jeesus vyöryttää heidän niskoilleen mielettömän syyllisyyden taakan. Hän sanoo, että he tulevat syyllisiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu. Siltikään Jeesus ei lopullisesti hylkää heitä omaan pahuuteensa. Vaikka Jeesus kertoo jo useasti tulleensa juutalaisten torjumaksi ja vaikka hän tietää, että he vastakin tulevat tekemään kamalia asioita hänen lähettiläilleen, hän sittenkin odottaa ja lupaa, että vielä he saavat hänet nähdä, mutta vasta sitten kun sanovat: ”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!”

Minulle näissä sanoissa kaikuu toivo siitä, että paatuneinkin pahantekijä voi löytää Kristuksen, mutta millä tavalla – sitä Jeesus ei kerro. Minä arvelen, että siinä on meidän paikkamme, meidän rukoustemme paikka. Jeesuksen käsky kuuluu: ”Rakastakaa vihamiehiänne.” Eikä rakkauttaan kai sen suuremmin voi ihmiselle osoittaa kuin rukoilemalla hänen puolestaan ja jättämällä hänet kaikkivaltiaan Jumalan käsiin, Jumalan, joka itse on Rakkaus.

Jälleen Stefanos näyttää meille erinomaista esimerkkiä. Kuollessaan vastustajiensa käsiin syytettynä Mooseksen ja Jumalan herjaamisesta hänen viimeiset sanansa olivat: ”Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!” Vaikka Stefanos tapettiin rumalla ja epäreilulla tavalla, viimeisillä voimillaan hän tahtoi antaa anteeksi.

Myös Paavali kehottaa Roomalaiskirjeessään: ”Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko.” Ja Paavali varmasti tietää, mistä puhuu, olihan hän itsekin vainonnut Kristuksen seurakuntaa ennen kuin sai kutsun evankeliumin ja elävän Jumalan puolelle. Paavalin aikana vainot olivat yhtä todellisia kuin ne ovat tänään, mutta niin voi myös Jumalan vallankumouksellinen rakkaus olla yhtä totta tämän päivän vainoajille kuin se oli Paavalille.


Tapaninpäivä ei siis ole mikään synkistelyn ja surkuttelemisen päivä. Se ei myöskään ole syyllistämisen tai sormella osoittelemisen päivä. Tapaninpäivä on aktiivisen rakkauden päivä, joka muistaa sekä sorrettuja että sortajia. Kuolemaa kaihtamatta se julistaa kuolematonta evankeliumia ja suuntaa kaiken voimansa kohti koko maailman yhteistä joulujuhlaa, jouluiloa ja joulurauhaa niin, että jonakin päivänä koko Jumalan perhe saa yhdessä ylistää Vapahtajaansa. Sinä päivänä ei enää ole pelkoa tai kuolemaa, sinä päivänä jokainen saa tunnustaa: minä uskon elävään Jumalaan.

3 kommenttia:

  1. Hienosti käsitelty kokonaisuus päivän teemasta. Kiitos, että jaoit saarnasi!

    VastaaPoista
  2. Hyvä saarna!! Etsiskelin inspiraatiota tähän 2016 vuoden Tapaninpäivään. Ja oli kyllä paras tähän asti täältä netistä lukemistani!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wau, kiitos paljon ja toivottavasti löysit inspiraatiosi! Olen nyt itse lisännyt blogiin oman saarnani tältä vuodelta, mikäli sinua kiinnostaa lukea. ^^

      Poista